anteeksi, pakko analysoida. miten joku ficci voi taas vetää tunteet tälleen? tunsin ton ficin aikana niin paljon tuskaa, miun sydäntä oikeastikin puristi (ja puristaa muuten vieläkin vähän), kouristi ja mä vaan itkin. itkin, itkin ja itkin, ääneen ja äänettömästi. enkä osaa vieläkään lopettaa.
jotain niin kaunista ja... edelleenkin tuskaista. miten hienosti se tuska, kipu, kaipuus ja turtumus on kuvailtu? sitä ei kestä. siinä on mukana, tuntee sen. heijastaa omaan elämään. tulee osaks sitä tuskaa. jos joku nyt ymmärtää mitä selitän.
mut ei kenenkään tarvikaan ymmärtää mun selityksistä mitään, lukekaa Aurinkosade niin eiköhän valaise..
mie tajusin tässä herkistellessä samalla myös pari muuta asiaa, joita olin yrittänyt olla miettimättä. viimeinkin ymmärsin, että vaari tosiaan on kuollut enkä tuu sitä enää näkemään. vaikka lopullinen isku varmaan tulee sit hautajaisis. mut lisäks mä ymmäsin, että huomenna mun olis pakko voittaa pelkoni ja tarttuu tähän mahdollisuuteen mikä mulle on annettu. vaikka se kuinka ahdistaa ja se homma voi kusea niin.. pitää yrittää. mut sitte mä taas joudun sanomaan edes jonkinsortin hyvästit ihmisille, joita mä rakastan. joista en haluis mennä kauemmas, mutta joiden luona en pysty pysymään.
miks kaiken pitää olla niin vaikeaa?
